Vuosi 2016 ei ole ollut itselleni se helpoin mahdollinen ja vähän liiankin usein on tullut koettua ei toivottuja tunteita kuten väsymys, uupumus, ahdistus ja välillä jopa tuntunut masentuneelta. Nämä tunteet ovat tulleet tietynlaisina aaltoina ja vaihdelleet niin huimaa tahtia välillä niinkin että samana päivänä olen saattanut nauraa vedet silmissä, itkeä silmät päästäni ja raivota kuin uhmaikäinen lapsi asenteella "Minä en tahdo". Mietinkin onko mulle iskeneet ennen aikaiset vaihdevuodet vai onko yleensä tuollaiset noin voimakkaat mielialanvaihtelut normaaleita silloinkin kun ne eivät tule vain kerran kuukaudessa vaan pitkin kuukautta?
Huomasin aloittavani tämänkin tekstin jälleen hieman huumorin säväyttämänä, niinkuin tyypillinen minä. That's a good sign. Annan vaan ajatusten purkautua.
Toki vuoteen on mahtunut myös paljon hyvää ja ikimuistoisia hetkiä. Tykkään vaan puhua asioista niiden oikeilla nimillä, joten olisi ollut liioiteltua väittää, että vuosi olisi ollut pelkästään hyvä ja helppo. Paljon tuntuu että olen kokenut pääni sisällä ("No nyt toi sit sekos lopullisesti" :D) ja ennen kaikkea sydämessäni.
Ennen kuin palaan vuoden kohokohtiin, puhutaan eka paha pois. Tuntuu hyvältä kun koen, että mulla on jällein aikaa ja energiaa kirjoittaa tänne. Tuntuu että ajatusten purkaminen paperille, tai no näppäimistöllä näytölle, keventäisi vähän mielen taakkaa.
Alkuosa tästä vuodesta meni suht hyvin ja tasaisesti. Tai no mitä tulee rakkauselämään, tuntuu että se on heittänyt yhtä volttia ja vuoristorataa koko vuoden. Kaikkea en kumminkaan halua tähän paljastaa, joten sanotaanko että on koettu ikimuistoisia hetkiä, voimakasta ihastumista ja tunteen paloa, syvää välittämistä... mutta myös sydänsuruja, pettymyksiä ja kaikkea muuta paskaa mitä tuntee silloin kun sydämeen sattuu. Henkinen kuormitus tämän elämän osa-alueen suhteen ollut enemmän koetuksella. Mutta kuten normaalisti tykkään kääntää asioita huumorilla ja positiivisesti, olen varmaan juuri tästä asiasta oppinut eniten itsestäni, millainen olen, mitä haluan ja millainen on se henkilö kuka juuri minulle sopii jos sellaisen kohtaan. Jos kohtaan, luultavasti se henkilö on jumittunut johonkin missä sen ei ainakaan pitäisi olla. Ja sehän olisi mun kohdalla lähinnä huolestuttavaa, jos en pitkään aikaan ihastuisi kehenkään ja tuntisi mitään.
Ryppyjä siis rakkaudessa? Ei. Sanoisin enemmänkin kokemuksia. Great moments comes with the great power. Tärkeintä on sisäinen tunne. Jos joku henkilö ei saa mun sydäntä hakkaamaan lujaa ja mahanpohjaan perhosia, se ei ole oikea henkilö.
Turhautuminen on myös näkynyt siinä kun olen kokenut aivan uusia tunteita mitä en ennen ole tuntenut. Kuulosti hauskalta tai ei, keväällä astui kuvioon voimakkaasti fiilis nimeltä ikäkriisi. Omaan rentoon ja rempseään luonteeseeni en olisi uskonut tuollaisen asian eksyvän, mutta näin vaan kävi. Tuntuu hullulta sanoa 25-vuotiaana kokevansa tuollaista, mutta itse koin asian enemmänkin numeroiden sijaan sosiaalisena paineena.
Siinä tilanteessa tuntui, että kaikilla oli jokin selvä suunta elämälle, mitä haluavat opiskella (tai ovat jo opiskelemassa jossain), mihin mennä töihin (ovat selkeästi löytäneet oman alansa), milloin säästää rahaa omaan asuntoon, tietävät tarkasti kaikki tavoittensa ja päämääränsä, kun itse lähinnä olen halunnut edetä "päivä kerrallaan"-fiiliksellä ja katsoa milloin intuitio vie eteenpäin kun tiedän varmasti että haluaisin opiskella juuri tuota ja tuota ja tää on mun juttu. Lisäksi tuntui, että näin joka puolella, oman ystäväpiirin lisäksi, onnellisia pariskuntia. Tottakai olin ja olen onnellinen muiden ja omien ihanien ystävieni puolesta, että ovat löytäneet elämänsä miehet. Sillä hetkellä omassa mielessäni tuntui, että joka puolella seurustelevien onnellisuus paistoi. Alettiin lisääntymään ellei lapsia vielä ollut, ostelemaan sormuksia, säästämään omistusasuntoon, suunnittelemaan yhdessä ulkomaanmatkaa ja niinkin voimakasta asiaa kuin tulevaisuus samalla kun itse lähinnä mietin lähtisinkö viikonloppuna baariin vai en.
Tuntui, että jokaisella oli se tyyppi, kenen kanssa on onnellinen. Ja kaikki ne ketkä tunsin joilla ei ollut, tiesin heidän viihtyvän oikein hyvin yksin. Tiedän, että tämä väite on mahtipontinen ja ei varmasti pidä täysin paikkaansa, mutta se miten itse asian koin, tunsin silloin itseni yksinäisemmäksi kuin koskaan ennen. Tämä aiheutti yllättävän paljonkin ahdistusta. Tuntui että olin aika hukassa itseni ja ajatusteni kanssa. Vaikka yritinkin pitää mielen positiivisena, se ei aina onnistunut. Ja minut hyvin tuntevat tietävät kyllä etten kaipaa seurustelua "kaikki mulle heti tai ei mitään"-asenteella, mulla ei ole kiire kihloihin tai asuntokaupoille, lähinnä toivon rinnalleni jotain pysyvämpää, joka tuo rauhaa, hyvää oloa ja suurta tunnetta.
Tiedostan kyllä jälkeenpäin että toi muiden ruusuinen mielikuva oli hyvin korostuneena omassa mielessäni, enkä tietenkään voi tietää millainen kenenkin suhde oikeasti on, muuta kuin pintavaikutelman ja syvemmin ne asiat mitä mulle on kerrottu. En väitä että se olisi aina helppoa ja ei olisi mitään ongelmia, kyse olikin siitä miten itse asian koin omalta kannaltani juuri sillä hetkellä. Tiedän itsestäni, että viihdyn paljon paremmin seurustelevana, kunhan vaan henkilö on oikea.
Noin 3 vuotta sinkkuna ollessani on sitä kohdannut kaikenlaista. Eniten olen oppinut sen että se juuri sinulle oikea henkilö ei tule vastaan joka päivä, tai edes joka ikinen vuosi, joten mikä vaan mikä tuntuu oikealta on siihen syytä tarttua. Todellisia sielunkumppaneita kohtaa harvoin.
Näihin vuosiin on kyllä mahtunut myös niitä ei-ihan-onnistuneita kohtaamisia, joista olen lähes aina pystynyt pitämään yllä sen asenteen että "opinpahan taas enemmän itsestäni, sillä mikään kohtaaminen ei ole turha". Kuitenkin välillä kaiken muun stressin ja väsymyksen ohella olen välillä turhautunut niinkin totaalisesti että kirjaimellisesti taantunut epätoivoisen teiniprinsessan tasolle ja itkenyt molemmille äideilleni (oikealle äidille ja töissäni kakkosäitiystävälleni) "Mä en ikinä löydä ketään!" "Kukaan ei rakasta mua tälläisenä kuin mä oon!" "Mä en uskalla ihastua/rakastua enää kehenkään!" "Kaikki miehet on kusipäitä!" :D Jep jep. Sen oon huomannut, että mitä enemmän sydäntä on koeteltu, vaikka se on myös vahvistunut, on se muuttunut myös varovaisemmaksi. Ja haavoittuvaisemmaksi. Mutta myös hyvin rakastavaksi kun se löytää toisen kaltaisensa sydämen.
Noin puolivälissä kesää alkoi nostaa päätään jälleen uusi tunne, jolle en heti keksinyt ja tiedostanut nimeä. Aluksi nimitin sitä vain stressiksi ja väsymykseksi. Tuntui, että olin koko ajan töissä ja työmäärä vaan kiihtyi syksyä kohti. Aloin myös heinäkuun lopulla väsyä siihen etten ollut päässyt vielä kesälomalle ( osittain omasta päätöksestäni ), sillä olin päättänyt ottaa kesälomani mielummin kokonaisuudessaan loppukesään ja alkusyksyyn, kuin jaotella sen osiin pitkin kesää, sillä nämä olivat ainoat vaihtoehdot jotka sain. Minimi työntekijämäärällä painettiin koko kesä, siinä missä omissa työtehtävissä olisi ollut jo ihan tarpeeksi tekemistä piti huolehtia myös osittain muiden hommista eli hommia oli ihan vähintään se kaksinkertainen määrä. Vaikka tähän oli jo useamman kesän ajan ehtinyt totutella, tuntui se raskaammalta kuin aiemmin. Kaipasin vaan lepoa ja tuntui ettei vapaapäivät olleet aina tarpeeksi kun kumminkin kesäaikaan halusi varsinkin huolehtia myös siitä sosiaalisesta elämästä, käydä ulkona ja kavereita näkemässä. Tehdä kaikkea ja olla koko ajan liikkeessä. Silloin ajattelin, että kyllä mä nyt myöhemminkin kotona lepään vaikka sit sadepäivinä. Olin kuitenkin jatkuvasti väsynyt ja odotin kesälomaani enemmän kuin koskaan ennen että pääsen kunnolla lepäämään ja lataamaan akkuja.
Kesäloma koitti ja silloin latasin niitä akkuja noin puolet ajasta rauhan tyyssijassa isovanhempieni luona Pohjanmaalla pienessä kaupungissa, jonka keskustaan lukeutuivat vain muutama ruokakauppa, terveysasema, apteekki ja pari ravintolaa. Muuten maiseman täyttivät metsät ja pellot, rauhallinen maaseutu. Olin ihan häkeltynyt miten huomasin tuon rauhan, ympäröivän luonnon ja seesteisyyden vaikuttavaan mielialaani positiivisemmin kuin olin ajatellut. Silloin todella latasin akkuja, lepäsin, tein pitkiä kävelylenkkejä luonnossa ja vähän kehitin myös luovuutta herättelemällä eloon vanhoja piirrustustaitoja. Luin myös hyvän psykologisen kirjan.
Se auttoi. Hetkellisesti. Tuntui kumminkin että olisin tarvinnut suuremman ajan kun kävin niin ylikierroksilla. Eikä se siihen loppunut. Syksyllä töissäni alkoi kaikenkattava iso remontti, joka työllisti ainakin kolminkertaisesti ja aiheutti lisästressiä itselle ja ärtymystä asiakkaillemme. 9 vuotta asiakaspalvelutyötä tehneenä ja normaalisti iloisena ja ystävällisenä henkilönä en väittäisi ainakaan etten sovellu lainkaan alalle, jossa yleensä olen viihtynyt ja pystynyt hankalatkin tilanteet käsitellä. Kumminkin siitä syksystä lähtien tuntui, että joka ikinen vähänkin hankalempi tai tylympi asiakas vei työmotivaation kokonaan siltä päivältä. Välillä ei tarvinnut edes niitä kun pinna oli niin kireällä jo vähänkin jostain mikä ei mennyt niinkuin piti. Olen yleensä ollut siinä roolissa olla se nauravainen tyyppi, joka heittää huumoria silloinkin kun kukaan muu ei siihen enää kykene. Mitä sitten kun ei enää itsekään kykene? Välillä tuntui että kadotin joissain tilanteissa oman itseni kokonaan, kun voimakkaasta ärsyyntymisestä tuli jokapäiväistä ja en käyttäytynyt enää lainkaan itselleni tyypillisesti.
Työuupumus veti veronsa myös vapaa-ajalta kun energiaa ei riittänyt enää mihinkään työpäivän jälkeen. Tuntui hirveältä huomata että itselle niin rakas tanssiharrastuskin alkoi tuntumaan ajoittain pakkopullalta kun sinne raahautui väkisin liian väsyneenä, mikä tietysti vaikutti siihen ettei mikään sujunut kun valmiiksi tuli paikalle huonolla energialla. En saanut siitä aina samaa hyvää oloa mitä normaalisti ja eikä se lieventänyt stressiä niinkuin yleensä. Tunnollinen luonteeni sätti vähän väliä kaikesta mitä oli hoitamatta tai jäänyt kesken. Tunsin huonoa omaatuntoa niin kesken jääneistä työtehtävistä, hoitamattomista kotitöistä ja ihmisistä keille en pystynyt antamaan aikaani niin paljon kuin olisin halunnut. Kroppa ajoittain huusi lepoa, mutta lepoon en pystynyt aina täysin kunnolla kun mieli kävi edellä asioissa mitä pitäisi hoitaa. Joskus raahauduin puoliväkisin hyvin väsyneenä kaupungille näkemään niitä kavereita keiden kanssa olin sopinut näkemisen. Tunnollisuus näkyy myös siinä etten koskaan feidaa ellen ole oikeasti korkeassa kuumeessa tai pää kainalossa.
Herättävää oli kun ystäväni kysyi tällöin "Ootko sä aina aamuvuoron jälkeen noin väsynyt?" kun joka kolmas lause oli haukotus ja toisen kaverin kanssa en voinut mennä leffaan kun olin niin väsynyt, että olisin todennäköisesti nukahtanut sinne. Eräs läheinen sanoi tällöin olevansa myös todella huolestunut musta. Kuinka vaikea sitä onkaan sanoa itsellensä että nyt en pysty tuohon ja tuohon ja tarvitsen lepoa?
Huomasin myös samalla (ja monella muulla) väsyneellä kaupunkikäynnillä ihmismäärän ja metelin aiheuttavan yllättävän suurta ahdistusta. Kirjoitin viimeksi Erityisherkkyydestä ja varmasti on hyvin pitkälti myös siitä johtuvaa. Oli hyvin vaikeaa sanoa muille läheisilleen, ja kaikista vaikeinta itselleen myöntää, potevansa työuupumusta. Stressi siitä näkyi myös hyvin pitkälti fyysisenä, jatkuvina päänsärkyinä ja outoina lihassärkyinä. Oli vaikea saada unta vaikka tunsi olevansa kuolemanväsynyt kun miljoona asiaa pyöri mielessä ja unet olivat katkonaisia ja ahdistavia. Välillä myös vaikka mitään kummempaa ei olisi tapahtunutkaan, tunsi olevansa hyvinkin ahdistunut, vaikka ei tiennyt sille edes syytä. Ja jatkuvasti hermo kireellä ja stressikyyneleitä tuli itkettyä tiettynä ajanjaksona lähes päivittäin.
Joten mitä tästä opinkaan? Ole lempeämpi ja armollisempi itsellesi. Aina ei tarvitse pystyä kaikkeen. Tunnista kropan ja mielen viestit milloin on aika levätä ja ennen kaikkea lepää hyvällä omalla tunnolla.
Tällä hetkellä olo on jo huomattavasti parempi ja oon tarkoituksellisesti ottanut itselleni päiviä, joille ei ole yhtään suunnitelmia. Tällöin voin vaan olla ja levätä ja tehdä mitä huvittaa. Tiedän myös että jo alkuvuodesta on kaikkea mahtavaa luvassa ja jo sekin motivoi.
Vuoden kohokohdat taidankin jättää seuraavaan postaukseen, tästä tulee muuten niin pitkä eepos ettei sitä kukaan jaksa lukea. Kun mietinkin jo vuoden kohokohtia ja mikä kaikki vuodessa oli hyvää, niin pakosti sitä hymyilee ja miettii oliko se vuosi nyt niin huono sittenkään. Mutta siitä lisää vielä. Pystyn samaistumaan Mikael Gabrielin biisin pätkään Chisun biisistä: Mun koti ei oo täällä, mutta Miklun versiona.
"Ne väittää et oon peril kaikest aina, mun silmissä tää on vaan erilainen maailma. Maailma on se kourallinen ihmisii, olin tippumas, ne piti silti kii. Mä tiedän suurel osal teist on hyvä sydän, mut nyt on aika et me kaikki pysähdytään. Kato ympärilles kiitä mitä sul on, kiitos, niin sä muutat ittees viikos."
Meen kylmille väreille aina kun kuulen tuon kohdan. Oon muutenkin todella ihastunut Miklun musiikkiin. Ehkä siitä lisää myöhemmin.
PS. Pahoittelut vielä jos tämä teksti oli ajoittain sekavaa ja jätti mahdollisia cliffhangereitä, teksti on kuin käyttäjä, ei siitä aina ota niin selvää :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti