I'm just a human

Luin eilen erittäin ajatuksia herättävän kolumnin psykoterapeutti Maaret Kalliolta. Kolumnissa, Ihminen ei ole kone, mutta silti arvostamme kylmää suorittamista ja vaihdamme uusiin ne, jotka menevät rikki, Maaret kertoo hyvin viisain sanoin siitä miten suorituspainoitteiseksi pahimmillaan ihmisen elämä voi mennä.
Jäin lukemisen jälkeen pohtimaan miten paljon tämä kaikki suorittaminen näkyy eri yksilöissä ja yhteiskunnassamme. Ja missä menee kaiken raja, milloin pitäisi tietää kun on aika pysähtyä ja ajatella sitä mikä on tärkeintä. Omaa itseään ja hyvinvointiaan.

Me suomalaiset olemme erittäin suorituskeskeistä kansaa. Olemme täsmällisiä, ahkeria, toimintamme työelämässä ja omassa elämässä on usein hyvin aikatauluitettua. Saatamme asettaa korkeat tavoitteet ja monesti myös odotukset asioille, joita pidämme suuressa arvossa. Arjen kiireessä monen meistä on pidettävä yllä kalenteria johon merkata kaikki menonsa ja hoidettavat asiat, silloin kun tuntuu ettei muuten muistikapasiteetti riitä pitämään kaikkea informaatiotulvaa yllä. Työpaikalla tehtävät on hoidettava mahdollisimman ripeästi, mutta samalla huolella. Asioille on tarkat deadlinet ja myös työaika on säännöllistä, myöhästymistä ei katsota hyvällä. Osaamme olla järjestelmällisiä ja loogisia. Ahkeria työmyyriä. Ja parhaimmillaan tämä tuottaa hyvää tulosta ja firma kiittää. Oman käden jälki työssään saa myös aikaan hyvää tunnetta siitä, että teinpäs hyvää työtä.
Pahimmillaan kumminkin tämä toimintamalli aiheuttaa sen, että kaikki tekeminen, oli se sitten työpaikalla tai omassa elämässä muuten, alkaa tuntua liialliselta suorittamiselta. Ajatukset keskittyvät liikaa kiireeseen ja siihen mitä sinun odotetaan tekevän. Tällöin itse asian tekemisen ilo jää syrjemmälle, kun ajatukset keskittyvät liikaa siihen ehditkö tekemään kaiken ja teetkö tarpeeksi hyvin. Tällöin suorittajaluonne unohtaa helposti huolehtia tärkeimmästä eli itsestään.
Sen seurauksena voivat ajatuksetkin jo tehdä kuperkeikkaa siinä, että myös moni muukin asia alkaa tuntumaan huonommalta. Saatat myös unohtaa nauttia elämän pienistä asioista ja niistä mitkä ovat hyvin.

Ihannoimme suorituksia jo varhaisesta iästä lähtien. Lapsien odotetaan oppivan koko ajan uutta ja hyvät kouluarvosanat ovat toivottuja. Silloin kun toista lasta kannustetaan parempaan liikuntasuoritukseen, toista saatetaan rohkaista liittymään muiden leikkiseuraan. Tällaiset suoritukset ovat lapsen kannalta kehittäviä. Molemmissa yritetään valaa itseluottamusta lisää siihen, että hei minä osaan ja minun kanssani halutaan olla.
Myöhemmällä iällä suorituksia odotetaan jälleen opiskeluiden suhteen. 15 vuotiaana tulee jokaiselle se valinta jatkaako opiskeluita lukioon vai ammattikouluun, ihan kuin siinä iässä tietäisimme mitä haluamme olla isona. Olen 25 vuotta, enkä tiedä vieläkään.

Ainakaan täysin. Tiedän asioita, jotka ovat lähellä sydäntä ja joiden parissa haluan olla tekemisissä jatkossakin. En koe silti olleeni huonosti suoriutunut. Olen kokenut mahtavia asioita ja kehittynyt paljon monessa asiassa. Onko tuollaiselle ylipäätänsä jotain aikarajaa ja jos on niin kuka sen määrittää?
En silti tarkoita että jatkuva opiskelu olisi millään lailla huono asia! Tärkeämpänä vaan koen, että tekee sitä mikä tuntuu omalta ja josta pitää. Ja ettei opiskelisi vaan siksi että kokee että täytyy opiskella vaan jotain. Jotain mikä on ihan okei, mutta ehkei kumminkaan nyt se juttu... Tällöin sen helposti saattaa kääntää suorittamiseksi eikä siitä itse tekemisestä nauttimiseksi.
Ylipäätänsä koko elämä ja mitä siinä tekee, on paljon mielekkäämpää kun siitä nauttii, eikä vain suoriudu.

On myös mielestäni huono tapa määrittää toinen ihminen suoritusten kautta. Se, että oletko kolme yliopistoa käynyt avaruusteknikko vai koulusiivooja, ei ole minulle mitään merkitystä, vaan sillä minkälainen ihminen piilee tuon ammattistatuksen (tai minkä vaan statuksen) alla. Monesti silti tuntuu siltä, että yhteiskunnassamme missä suorittaminen on keskeistä, arvostetaan enemmän tuota ensimmäistä vaihtoehtoa jo ihan vain sillä mitä on saavuttanut.
Ovathan tuonlaiset saavutukset hienoja asioita, mutta eivät saisi olla määrittelevänä tekijänä kun kyse on aina yksilöllisestä persoonasta. Jokainen on ainutlaatuinen.
Ihmisiähän tässä kaikki olemme.

    .

Ensimmäiset päivät Meksikossa

Miten voikin olla, että reissustamme on jo noin pari kuukautta aikaa, mutta tuntuu että siitä olisi pieni ikuisuus. TÄSTÄ pääset lukemaan reissuun lähdöstämme mikäli et ole vielä lukenut. Saavuimme tosiaan kohteeseemme Tulumiin noin vuorokauden myöhässä maanantai illalla parin mutkan ja sattuman kautta, mutta ehjänä perillä, pääasia!

Kun tosiaan seuraavana tiistaiaamuna heräilimme, olo oli ennen kaikkea hyvin absurdinen. Tässä sitä nyt ollaan vaikka justhan vielä näimme kun lumikinokset peittivät maata ja ihmiset kävelivät ulkona toppatakeissaan villahuiveihin kääriytyneinä ja koko some täyttyi kaikennäköisistä kuuranaamaselfiestä :D Myönnetään, itekin taisin "syyllistyä" samaan..
Nukuimme lähtöpäivästämme tiistaiaamun reippaasti yli puoleenpäivään karkottaaksemme univelkoja ja jeg laggia pois. Silmät utuisina ja hieman pöllämystyneinä lähdimme ulos majastamme katselemaan ja kiertelemään alueen mahdollisia aamupalatarjontoja. Jo parin metrin jälkeen luovutimme että nyt tältä ekalta päivältä pois kaikki "turha" kiertely, vaan nyt menemme helpoimman kautta, sillä on eka lomapäivämme ja sen ansaitsemme. Niimpä menimme hotellimme ravintolaan syömään aamupalaa. Nälkäkin oli jo aika kova.

Kyllä siinä viimeistään alkoi hymy kohota kasvoille kun sai kuuman aamukahvin eteensä ja vähän murua rinnan alle. Rauhassa syötyämme lähdimme sen jälkeen kohti rantaa, johon tosiaan oli noin minuutin kävelymatka, sillä hotellimme sijaitsee aivan rannassa. Ensimmäisen päivän sää ei ollut todellakaan paras mahdollinen mitä tulee rantalomaan, sillä taivas oli aivan täynnä synkkiä pilviä ja myöhemmin iltapäivästä rupesi hieman satelemaan. Onneksi tämä sää kesti vain ekan päivän ja pari seuraavaa olivatkin jo huomattavasti parempia. Halusimme kuitenkin ekana päivänä vaan rennosti hengailla rannalla, eikä sen suurempia suunnitelmia vielä muuhun. Oikeastaan meillä molemmilla oli aika samat prioriteetit mitä lomaltamme haluamme. Molemmat olemme ikuisia auringonpalvojia eikä kumpikaan halua tosissaan liikaa aikatauluitusta, sillä loman pääasia on rentoutua. Toki halusimme myös tehdä muutakin kuin viettää koko loma rannalla, mutta ottamatta liikaa kumminkaan paineita siitä ehtiikö tehdä kaikkea mitä haluaisi.

Ekat kaksi päivää vietimme Tulumin omalla rannallamme ja kolmantena päätimme lähteä toiseen kaupunkiin Akumaliin hieman isommalle rannalle. Akumalissa vierailtuamme olimme erittäin iloisia että olimme valinneet lomapaikaksemme Tulumin emmekä Akumalia, jo pelkän rantojen eron perusteella. Jokaisella tietysti on omat mielipiteensä millaisen lomastaan haluaa, me toivoimme rauhallista ja seesteistä lomakohdetta, joka ei ole liikaa turistien valloittama. Tulumin ranta tähän kuvaukseen oli aivan täydellinen. Täysin turkoosin sinistä merta, rannalla myös paikallisia viettämässä aikaa ja yleisesti ottaen ranta oli rauhallinen, ei kovin paljoa ihmisiä ja rannalla oli vain pari ravintolaakin. Aika leppoisa tunnelma. Akumal olikin sitten kaikkea muuta. En väitä että sekään huono, mutta vieri vieressä turisteja ja uidessa sai hieman katsoa eteensä ettei törmännyt kehenkään. Se mitä myös kummaksuimme, oli se että lähes kaikki rannalla olevat kahvilat ja ravintolat eivät suostuneet myymään meille mitään, edes vettä, sillä emme olleet siinä vieressä olevien hotellien asiakkaita. Muutamat raflat kierrettyämme meinasin jo pienessä ärsytyspäissäni heittää vaan jonkun ihan sama minkä huoneen numeron :D en sit kuitenkaan, lopulta löytyi pieni kioski, jostai saimme ostettua vettä ja jätskit samalla ja istua hetkeksi varjoon. Päivä oli paahtavan kuuma.

Snorklausreissuja Akumalissa kaupiteltiin joka kadunkulmassa ja hieman olisi aluksi houkuttanut lähteä josko olisi nähnyt merikilpikonnia, mistä Akumal on tunnettu. Snorklausretket sijoittuivat kumminkin hyvin lähelle rantaa ja monet eivät niistä kestäneet kovinkaan pitkään. Päätimme sijoittaa snorklausreissun vähän myöhemmälle vaiheelle lomaa. Vaikka Akumal ei jättänyt niin hyvää kuvaa kuin Tulum, päättyi siellä vietetty aika kumminkin vielä paremmin. Olimme jo nälän iskiessä melkein menossa rannalla olevaan selkeästi turistipainotteiseen ravintolaan (mikä taisi olla ainoa, mihin meidät olisi huolittu :D ) kunnes eräs paikallinen vihjaisi meille ravintolasta, joka on vähän matkan päässä ja josta saisi todella hyvää meksikolaista ruokaa. Otimme vinkistä vaarin ja hän vielä ystävällisesti tarjoutui viemään meidät kyseisen ravintolan luokse. Eihän se pitkällä ollut, mutta oli vaan jäänyt huomaamatta. Ja ihan oikeassa kyllä oli, aivan taivaallisen hyvää ruokaa! Istuimme tuolla varmaan seuraavat kolme tuntia, sillä kyllähän nyt paikallista viiniä oli myös hieman maistettava eri laatuja. Saatiin vielä paikallinen orkesteri soittamaan muutamat haitarisinfoniat. Lomafiilis alkoi enemmän nostaa päätään. Samoin realistisuus, että minä olen oikeasti nyt just Meksikossa! Ja tulen olemaan vielä mooonta päivää. Kuinka kauan olinkaan tästä unelmoinut!

Ihan vahingossa taisin kuvata tästä ruokalistasta pelkän juomaosion,,,

HELLO FRIDAY

Pikainen I'm still alive-postaus tähän väliin. Tiedän että edellisestä postauksesta kulunut taas jokunen tovi, mutta ei, en ole kuollut, hautaamassa blogin kirjoitusta unholaan tai muuten vaan ollut toimintakyvytön. Tai no, jos taas kiireen ja kaiken muun tekemisen työn, harrastuksen ja muun sosiaalisen kanssakäymisen ohella voi laskea kyvyttömyydeksi keskittyä joksikin aikaa vielä luovaan kirjoittamiseen niin joo, hetkeen ei ole vaan ollut aikaa. Mutta tämä asia on korjautumassa pian, tiedän että jatkuvat kiireselittelyt käyvät tylsäksi. Eikö muka tää säännöllinen kirjoittaminen mulla nyt ihan hallussa ole ;) Ainakin lisätavoitteita itselle. :)

Mulla arki pyörii tällä hetkellä hyvin paljolti työn ja tanssiharrastuksen äärellä, kovaa vauhtia treenataan jo kevään esityksiä varten. Toki tähän kolmeen viikkoon on muutakin mahtunut, kaverinäkemisiä (eihän niitä nyt koskaan liikaa näe?), illanviettoja ja tehtiinpä huisin hauska laivareissu Viroon työporukan kesken. 

En tule varmaan koskaan kyllästymään näihin Meksiko-kuviin ja lupailemiani postauksia lisää reissusta on tulossa. Hyvää vauhtia on myös kevät tuloillaan. Ja sitten kesä! Ihanaa! Kyllä toi aurinko vaan piristää. Ja se valon määrä. Oon koukussa tuohon Flo Ridan ja Jason Derulon Hello Friday-biisiin. Se on aivan helvetin hyvä. Hyvää viikonloppua itse kullekin, muistakaa elää ja nauttia hetkestä!