Toivottavasti teillä on ollut mukava vappu. Itselläni se ei mennyt mitenkään parhaimmalla mahdollisella tavalla... Kun vappuaattona kesken illanvieton luin baarin vessassa neljä uusinta viestiä, koin todella ison järkytyksen. Kun luin lähipiirissäni juuri tapahtuneesta erittäin vakavasta sairaskohtauksesta, en voinut aluksi millään uskoa mitä juuri luin. Koko maailma ympärillä pysähtyi. Baarin äänet ja melu kaikkosi ja kaikki muu ajantaju hävisi. Tärisevin käsin luin viestit viisi kertaa läpi, ennen kuin sisäistin kunnolla mitä siinä luki...
Syöksyin takaisin baarin puolelle etsien ystäväni kenen kanssa olin viettämässä iltaa ja vasta kun sanoin ääneen hänelle mitä juuri luin, järkytys iski tajuntaan aivan kunnolla. Rintaa puristi ja tunsin kun kyyneleet alkoivat virtaamaan solkenaan ja se epäusko, ei voi olla mahdollista, miten näin voi käydä...
Hänen kasvot näkyivät selkeästi mielessäni ja näkyvät vieläkin. Alati ja kauniisti hymyilevä ja erittäin positiivisen asenteen omaava henkilö, kenen asenteesta monilla olisi syytä ottaa mallia. Hänen seurassaan tunsin oloni aina hyväksi. Ulkoapäin täysin terve, nuori hyvä ihminen, kuka ei todellakaan ansaitsisi kokea mitään noin kamalaa... Ei todellakaan. Järkytyksen seasta hänen kasvot piirtyneinä näkökenttääni, mieleeni tulvi miljoona kysymystä ja yksi niistä oli tulenkohan enää koskaan näkevän hänen hymyilevän samalla tavalla... Tulenko näkemään enää samaa ihmistä...
Tilanne on tällä hetkellä parempaan päin menossa. Suoraa hengenvaaraa ei ollut, sillä hän ehti hoidon kannalta riittävän ajoissa sairaalaan ja on nyt saanut osan kehon toiminnoista takaisin. Tilanne on silti hyvin vakava ja toipuminen sekä kuntoutus kestävät pitkään...ja ovat varmasti työläitä. Varmasti taattua ei ole palaako hän täysin ennalleen. Jääkö ruumillisia tai henkisiä pysyviä vammoja, tuleeko hän olemaan enää se sama ihminen kenet tunsin. Tilastojen mukaan aivoinfarktin kokeneista noin 50-70% palautuu entiselleen ja itsenäiseksi päivittäisissä toimissaan. Uskon hänen kuuluvan tähän prosenttimäärään, tiedän sen, hän on taistelija.
Tämän tiedon kuuleminen oli jotain sanoinkuvaamattoman hirveää. Olo on kumminkin hieman helpottanut sitten lauantain, sillä hän on päässyt pois pahimmasta kriisitilasta. Toivon erittäin paljon jaksamista ja voimia hänen läheisimmilleen ja perheelleen. Tämä kokemus opetti itselleni aivan uudenlaisen elämänarvojärjestyksen. Omat ongelmat tuntuivat aika mitättömiltä tuon rinnalla.
Kuinka usein loppujen lopuksi unohdamme arvostaa tai emme edes tajua arvostaa niin itsestäänselväksi tullutta asiaa kuin terveys? Se ei todellakaan ole itsestäänselvää, mitä vaan voi tapahtua milloin vaan ja kenelle vaan, jopa niillekin keille sitä ei millään uskoisi tapahtuvan. Siksi joka hetkestä pitäisi nauttia ja iloita parhaansa mukaan, koskaan ei tiedä milloin se voi olla viimeisesi.
Olkaa myös mukavia toisillenne. Tunsin etukäteen hirveää omantunnon pistosta siitä mitkä mahtoivat olla viimeiset sanani hänelle ennen tuota tapahtumaa. Luultavasti jotain hyvin väsynyttä läppää, mutta mitä jos olisin valittanut paljon jostain tai purkanut häneen huonoa päivääni? Tuntuisi vielä pahemmalta.
Elämää ei ole tehty helpoksi, eikä se aina ole reilua. Tuntuu, että hyväntahtoiset ihmiset kokevat usein hyvin paljon pahaa. Joka ikinen kokemus kumminkin opettaa ja kasvattaa meitä vielä paremmiksi ihmisiksi, mikäli vain käännämme vastoinkäymiset voimavaraksi. Se on paljon myös ajattelutavasta kiinni. Kun lopulta kaikki järjestyy, kun hän selviää.
Elämä on ainutlaatuista, joka päivästä ja ajasta tulee olla kiitollinen siitä että vielä elät. Tuollaiset tapahtumat pistävät kunnolla ajattelemaan. Jokainen päivä on mahdollisuus.
Anything could happen, mitä vaan voi tapahtua. Niin pahassa, mutta ennen kaikkea myös hyvässä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti