Luin eilen erittäin ajatuksia herättävän kolumnin psykoterapeutti Maaret Kalliolta. Kolumnissa, Ihminen ei ole kone, mutta silti arvostamme kylmää suorittamista ja vaihdamme uusiin ne, jotka menevät rikki, Maaret kertoo hyvin viisain sanoin siitä miten suorituspainoitteiseksi pahimmillaan ihmisen elämä voi mennä.
Jäin lukemisen jälkeen pohtimaan miten paljon tämä kaikki suorittaminen näkyy eri yksilöissä ja yhteiskunnassamme. Ja missä menee kaiken raja, milloin pitäisi tietää kun on aika pysähtyä ja ajatella sitä mikä on tärkeintä. Omaa itseään ja hyvinvointiaan.
Me suomalaiset olemme erittäin suorituskeskeistä kansaa. Olemme täsmällisiä, ahkeria, toimintamme työelämässä ja omassa elämässä on usein hyvin aikatauluitettua. Saatamme asettaa korkeat tavoitteet ja monesti myös odotukset asioille, joita pidämme suuressa arvossa. Arjen kiireessä monen meistä on pidettävä yllä kalenteria johon merkata kaikki menonsa ja hoidettavat asiat, silloin kun tuntuu ettei muuten muistikapasiteetti riitä pitämään kaikkea informaatiotulvaa yllä. Työpaikalla tehtävät on hoidettava mahdollisimman ripeästi, mutta samalla huolella. Asioille on tarkat deadlinet ja myös työaika on säännöllistä, myöhästymistä ei katsota hyvällä. Osaamme olla järjestelmällisiä ja loogisia. Ahkeria työmyyriä. Ja parhaimmillaan tämä tuottaa hyvää tulosta ja firma kiittää. Oman käden jälki työssään saa myös aikaan hyvää tunnetta siitä, että teinpäs hyvää työtä.
Pahimmillaan kumminkin tämä toimintamalli aiheuttaa sen, että kaikki tekeminen, oli se sitten työpaikalla tai omassa elämässä muuten, alkaa tuntua liialliselta suorittamiselta. Ajatukset keskittyvät liikaa kiireeseen ja siihen mitä sinun odotetaan tekevän. Tällöin itse asian tekemisen ilo jää syrjemmälle, kun ajatukset keskittyvät liikaa siihen ehditkö tekemään kaiken ja teetkö tarpeeksi hyvin. Tällöin suorittajaluonne unohtaa helposti huolehtia tärkeimmästä eli itsestään.
Sen seurauksena voivat ajatuksetkin jo tehdä kuperkeikkaa siinä, että myös moni muukin asia alkaa tuntumaan huonommalta. Saatat myös unohtaa nauttia elämän pienistä asioista ja niistä mitkä ovat hyvin.
Ihannoimme suorituksia jo varhaisesta iästä lähtien. Lapsien odotetaan oppivan koko ajan uutta ja hyvät kouluarvosanat ovat toivottuja. Silloin kun toista lasta kannustetaan parempaan liikuntasuoritukseen, toista saatetaan rohkaista liittymään muiden leikkiseuraan. Tällaiset suoritukset ovat lapsen kannalta kehittäviä. Molemmissa yritetään valaa itseluottamusta lisää siihen, että hei minä osaan ja minun kanssani halutaan olla.
Myöhemmällä iällä suorituksia odotetaan jälleen opiskeluiden suhteen. 15 vuotiaana tulee jokaiselle se valinta jatkaako opiskeluita lukioon vai ammattikouluun, ihan kuin siinä iässä tietäisimme mitä haluamme olla isona. Olen 25 vuotta, enkä tiedä vieläkään.
Ainakaan täysin. Tiedän asioita, jotka ovat lähellä sydäntä ja joiden parissa haluan olla tekemisissä jatkossakin. En koe silti olleeni huonosti suoriutunut. Olen kokenut mahtavia asioita ja kehittynyt paljon monessa asiassa. Onko tuollaiselle ylipäätänsä jotain aikarajaa ja jos on niin kuka sen määrittää?
En silti tarkoita että jatkuva opiskelu olisi millään lailla huono asia! Tärkeämpänä vaan koen, että tekee sitä mikä tuntuu omalta ja josta pitää. Ja ettei opiskelisi vaan siksi että kokee että täytyy opiskella vaan jotain. Jotain mikä on ihan okei, mutta ehkei kumminkaan nyt se juttu... Tällöin sen helposti saattaa kääntää suorittamiseksi eikä siitä itse tekemisestä nauttimiseksi.
Ylipäätänsä koko elämä ja mitä siinä tekee, on paljon mielekkäämpää kun siitä nauttii, eikä vain suoriudu.
On myös mielestäni huono tapa määrittää toinen ihminen suoritusten kautta. Se, että oletko kolme yliopistoa käynyt avaruusteknikko vai koulusiivooja, ei ole minulle mitään merkitystä, vaan sillä minkälainen ihminen piilee tuon ammattistatuksen (tai minkä vaan statuksen) alla. Monesti silti tuntuu siltä, että yhteiskunnassamme missä suorittaminen on keskeistä, arvostetaan enemmän tuota ensimmäistä vaihtoehtoa jo ihan vain sillä mitä on saavuttanut.
Ovathan tuonlaiset saavutukset hienoja asioita, mutta eivät saisi olla määrittelevänä tekijänä kun kyse on aina yksilöllisestä persoonasta. Jokainen on ainutlaatuinen.
Ihmisiähän tässä kaikki olemme.
.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti