Tapaksia, kadunkulmia ja lähenevää lähtöä

Mausteista makkaraa ja valkopapukastiketta.

Tar tar härkää.

6, 12 ja 18 kk kypsyneitä juustoja. Vanhin oli parhain. 

Jälkiruuaksi mantelinougaata ja Creme Brulee'n tyylinen uunileivos.

Viikko edennyt taas aivan ennätysvauhtia. Kirjoitan tämän viikon lauantaina viime viikon lauantaista. Mainittakoot että kiire on hyvin vaikuttava tekijä ja itse ainakin haluan kirjoittaa siinä tapauksessa harvemmin ja ajatuksella, kuin vaan nopeasti jotain rustaten ilman että sitä on mietitty aivan loppuun asti. 

Tai sitten ajatuksen ja kirjoituksen juoksu voisivat käydä astetta nopeammalla, ehkä tämäkin kehittyy ajan kanssa ;)

Ennen siirtymistä reaaliaikaan, hieman otteita viime lauantaista. Vapaapäivä ja hyvin menneet ja energiaa tuovat treenit antoivat hyvän alkuspurtin päivälle. Aurinkokin paistoi ja mittarikin näytti "vaan" jotain -6 astetta. Treenien jälkeen pikasuihkuun kotiin ja tuccaväri päähän, nälkä parin tunnin semirankan liikunnan jälkeen kohosi yli äyräiden, joten myös iso satsi ruokaa. 

Moni ei meinaa uskoa kuinka paljon oikeasti syön. "Miten noin pieneen ihmiseen mahtuu noin paljon ruokaa?" Kuulenkin säännöllisin väliajoin. Minulle ruoka on välttämätön polttoaine oman jaksamisen kannalta. Liikun paljon, joten myös energiaa tarvitsen enemmän. Ruoka on myös suuri nautinto, on aivan ihanaa mennä ulos hyvään hyvään ravintolaan syömään kunnolla todella hyvää ruokaa.  

Olimme sopineet Sannan kanssa menevämme syömään illalla tapaksia Soil Wine Room nimiseen ravintolaan Helsingin keskustassa. Tapakset ovat hyviä pieniä naposteltavia espanjalaisia herkkuja, mutta niitä ei kannata kovin suuressa nälässä mennä syömään, tosiaan kun ovat aika pieniä. Siksi oli hieman syötävä alle. 

Seuraava tapahtuma on suora kuvaus tämän piiloblondin elämän kommelluksista. Enpä tiedä onko monelle muulle käynyt vastaavaa, jos on huutakaa hep, jos joku kanssaeläjä löytyy. 

Ensinnäkin, illalla en katsonut lämpömittaria ennen uloslähtöä,VIRHE, ja lähdin liikenteeseen ilman pipoa tai hupullista takkia, ilman mitään, millä saisi kunnolla korvat ja pään peitettyä kylmältä. Big mistake... Päälle valikoitui myös lyhyt TOPPAtakki, ei pitkä untuvatakki, missä olin jo tottunut ulkoiluttaa itteäni näillä Siperia pakkasilla. "Päivällähän oli niin "lämmin"..." Jepjep. Karu todellisuus iskeytyi vasten kasvoja junaa odotellessa (joka sentään silloin oli kerrankin ajoissa) kun hytisin kauttaaltaan ja korvista ja sormenpäistä alkoi lähteä tunto. The Weeknd - Can't feel my face, sopii hyvin talveen. Junan taulukko näyttikin pakkaslukemia olevankin -18. 

Epätoivoinen yritys tuijottaa intensiivisesti lamppua josko siitä olisi hehkunut hieman lämpöä. Toki olisi voinut olla ihan mahdollista, Sen jälkeen tajuttiin kuinka järkevältä koko touhu näytti. 

Oltiin sovittu, että käyn Sannan uudessa kämpässä käymässä ennen kun menemme syömään. Sanna oli muuttanut ihan stadin keskustaan ja en ollut käynyt hänen luonaan siellä aiemmin. Hän kertoi osoitteensa ja kadun numeron olevan 43. "Sä kävelet vaan sitä katua suoraan, sä et voi eksyä."... Ne kuuluisat viimeiset sanat. 

Löysin kyseiselle kadulle, otin haltuuni vasemman puolen kadusta. Lähdin tarpomaan suoraan siinä tappopakkasessa sellaista semivammasta pikakävelyä, jotta pääsisin mahdollisimman nopeasti perille. Tunto oli hävinnyt sormista, korvista ja varpaista kauttaaltaan, kirosin mielessäni kylmyyden ja liukkaan kadun, jolle olin vähällä liukastua koko ajan. Päättäväisesti painoin menemään eteenpäin katsoen kadun numeroita, 36, 38, ei enää kauaa! 

Hyvin pitkältä tuntuneen ajan ehdin kumminkin tarpoa ja aloin jo miettiä että mitä helvettiä, kunnes saavuin tien päähän, jossa oli käännyttävä joko vasemmalle tai oikealle ja numerokin taisi olla jo 50. Nyt kirosin ääneen sillä sillon viimestään olin aivan totaalisen jäässä. Eihän kukaan nyt voi eksyä menemällä vaan suoraa tietä eteenpäin?!?

Mikään ei ole näköjään mulle mahdotonta mikä tulee hitaaseen sytytykseen ja piiloblondiuteen. Olin kattonut kadun numeroita vaan vasemmalta, siltä puolelta missä ite kävelin... Ja sillä puolella oli vaan parilliset numerot. Oikealla puolella oli parittomat eli olin kävellyt talon ohi! Tähän se käsiä silmien edessä pitävä apinaemoji. 

Täyskäännös takaisin ja johan löytyi perille :D 

Sisällä lämmiteltiin hetki, kunnes menimme syömään. Piiloblondius jatkui hieman ravintolaan mennessäkin, kun aluksi kävelimme kylmästi koko mestan ohi ja kun pääsimme sisälle ja pöytään, kysyimme ruokalistoja, vaikka ne olivat aivan nenämme edessä pöydässä pienessä telineessä. Peruskämmejä. Kuvat oli pakko ottaa salaman kanssa suurin osa, sillä paikka oli niin hämärä, ettei niistä muuten olisi saanut mitään selvää. Itekin näytin vähintään siltä Kauna muijalta pitkine tumminen hiuksineen ja pikimustina silmänalusineen, kun kuvia yritti ottaa ilman salamaa.

Soil Wine Room on tunnelmallinen, intiimi ja kodikas erittäin pieni (mun yksiötäkin pienempi) ravintola Fredrikinkadulla. Tunnelmaa loi hämärä valaistus ja kotoisa sisustus. Semmonen aika romanttinen paikka. Viereisessä pöydässä taisikin olla aika kuumat treffit menossa. Tykkäsin paikasta ja voisin mennä toistekin. Tapakset ja jälkiruuat olivat erittäin hyviä ja otollinen paikka myös tulla nauttimaan ihan vaan lasit viiniä tai pari. Kyllähän takastulo kotiinpäin matka sujuikin helpommin kun oli vähän viiniä alla ;)

Etittiin hyvää kuvauspaikkaa ja tämmöinen osui hyvin kohdalle.
Kuvassa joku vähän tärähtänyt yksilö ja paikka mistä on karannut.

Huomenna lähden Meksikoon. Tuntuu todella jännältä ajatukselta, että tähän aikaan huomenna olen jo lentokoneessa. Aiemmin ei ole kunnolla ehtinyt vielä lomafiilis tulla ja vielä viikko sitten ei oikeasti tuntunut siltä että on mihinkään lähdössä. Nyt alkaa pikkuhiljaa tulla sellainen kutina, että kohta on lämpö jo hyvin lähellä. Eiköhän lentokentällä viimeistään se fiilis iske aivan täysillä. Todella innoissani olen kyllä matkasta! Osuu aika hyvään kohtaan muutenkin. 

Vielä on paljon hommaa tälle päivälle. Nyt jatkan kämpän siivousta, aloitan pakkaamaan, päivitän Spotifyn Meksiko-soittolistaan biisejä, poistelen puhelimesta turhia kuvia ja virittäydyn parhaani mukaan lomafiilikseen. Eihän tässä viimetinkaan mitään oo jäänyt, koko ilta aikaa. ;) 

Näen sieluni silmin palmuja, kirkasta merta, hiekkarantaa, LÄMPÖÄ, ja sisäinen lapsi hyppii jo ilosta. Jokainen matka on ainutlaatuinen kokemus ja hyppäys tuntemattomaan. Eikä tämän ikuisen maailmanmatkaajan seikkailunhalua helposti pysäytetä.